San­na Jääs­ke­läi­nen

Kans­sa­ni is­tuu kak­si kir­jai­li­jaa. Mi­ka­el Juu­din on jul­kais­sut jo kak­si te­os­ta, niis­tä toi­nen on hil­jat­tain il­mes­ty­nyt Va­ne­ri­naa­mat. Ma­ria Juu­di­nin esi­kois­te­os Nä­kin sil­mä on par­hail­laan kus­tan­ta­jal­la ja il­mes­tyy maa­lis­kuus­sa.

Juu­di­nit ovat mo­lem­mat syn­ty­jään kes­ki­suo­ma­lai­sia. Vie­lä het­ki sit­ten he asui­vat Han­ka­sal­mel­la, mis­sä pyö­rit­ti­vät pe­rus­ta­maan­sa Kä­si­työ- ja tai­de­ta­lo Mat­hil­daa. Oli näyt­te­lyi­tä, kurs­se­ja ja tu­ris­ti­ryh­miä – päi­vät täyn­nä te­ke­mis­tä.

– Tu­lim­me mo­lem­mat elä­kei­kään ja pää­tim­me myy­dä Mat­hil­dan. Se oli to­del­la iso luo­pu­mi­nen, sil­lä sii­nä oli sekä koti et­tä työ. Sik­si pää­tim­me, et­tä on pa­rem­pi muut­taa muu­al­le ja mah­dol­li­sim­man kau­as, he nau­ra­vat.

Suun­ta oli ra­dan­var­teen, mis­sä asu­vat Juu­di­nien lap­sen­lap­set. En­sim­mäi­nen koti löy­tyi Rii­hi­mä­el­tä, mut­ta jo­ten­kin paik­ka­kun­ta ei miel­lyt­tä­nyt.

– Ve­sie­le­ment­ti puut­tui, Ma­ria sa­noo.

Kun he löy­si­vät ri­vi­ta­lo­a­sun­non Ko­ke­mä­en Tulk­ki­las­ta, se tun­tui heti hy­väl­tä pai­kal­ta. Juu­di­nit muut­ti­vat Ko­ke­mä­el­le vii­me vuo­den huh­ti­kuus­sa.

– Naa­pu­rit ot­ti­vat mei­dät läm­pi­mäs­ti vas­taan ja Ko­ke­mä­en­jo­ki on mah­ta­va, se on to­del­li­nen rik­kaus täl­le seu­dul­le. Eh­kä muu­al­ta tul­lei­na nä­em­me sen ar­von pa­rem­min, he poh­ti­vat.

Ma­ria Juu­din työs­ken­te­li alun pe­rin so­si­aa­li­a­lal­la, mut­ta uu­pui ras­kaa­seen hoi­to­työ­hön ja opis­ke­li nu­ken­te­ki­jäk­si ja huo­vut­ta­jak­si. Nii­den op­pien poh­jal­ta syn­tyi aja­tus omas­ta kä­si­työ- ja tai­de­ta­los­ta, jos­sa pi­det­tiin näyt­te­lyi­tä ja kurs­se­ja. Ma­ria näyt­tää pu­he­li­mes­taan ku­via te­ke­mis­tään luon­nol­li­sen ko­koi­sis­ta, kou­lu­luo­kas­sa is­tu­vis­ta nu­keis­ta. Kä­si­töi­den te­ke­mi­nen on jat­ku­nut myös Ko­ke­mä­el­lä, jos­sa hä­nel­lä on ol­lut jo nuk­ke­näyt­te­ly­kin kir­jas­tol­la.

Mi­ka­el Juu­din ker­too ole­van­sa kah­den am­ma­tin mies: toi­mit­ta­ja ja puu­tar­hu­ri.

– Enem­män toi­mit­ta­ja kui­ten­kin, hän hy­myi­lee.

Hä­nel­le kir­jo­jen kir­joit­ta­mi­nen on ol­lut luon­te­va jat­ko leh­ti­jut­tu­jen te­ke­mi­sel­le. Vuon­na 2018 il­mes­tyi Ju­ma­lan van­git, joka si­joit­tuu suo­ma­lai­seen va­ra­van­ki­laan. Vii­me jou­lu­kuus­sa il­mes­ty­nyt Va­ne­ri­naa­mat si­joit­tuu jy­väs­ky­lä­läi­seen va­ne­ri­teh­taa­seen 1950-60-lu­vuil­la, jol­loin po­liit­ti­nen vas­tak­kai­na­set­te­lu oli jyrk­kää.

– Kir­jas­sa on myös po­ri­lais­rai­ta, sil­lä it­se asi­as­sa kaik­ki ta­pah­tu­mat läh­te­vät liik­keel­le po­ri­lai­sen in­si­nöö­rin pi­ka­rak­kau­des­ta Jy­väs­ky­läs­sä, Mi­ka­el ker­too.

Hä­nen kol­mas kir­jan­sa­kin on jo val­mii­na ja kan­taa ni­meä Par­fyy­mi-Paa­vo.

– Li­säk­si mi­nul­ta on tu­los­sa no­vel­li­ko­ko­el­ma. Kun jäin eläk­keel­le, oli kir­joit­ta­mi­ses­sa kol­men vuo­den tau­ko, mut­ta sit­ten himo kir­joit­ta­mi­seen syt­tyi ja nyt se su­juu.

Ma­ri­an pol­te kir­joit­ta­mi­seen läh­ti hä­nen te­ke­mis­tään nu­keis­ta. Nii­den hah­mot kan­toi­vat mu­ka­naan ta­ri­noi­ta, jot­ka suo­ras­taan pa­kot­ti­vat nu­ken­te­ki­jän tal­len­ta­maan ne. Toi­nen sy­sää­vä te­ki­jä oli oman lap­sen kuo­le­ma.

– Tyt­tä­re­ni Sei­ta Vuo­re­la me­neh­tyi vuon­na 2015. Hän sai­ras­tui lap­se­na va­ka­vas­ti ja sen ajan sä­de­hoi­dot jät­ti­vät jäl­ken­sä ke­hoon. Mak­sa ei enää kes­tä­nyt ja niin elä­män­lan­ka kat­ke­si.

Sei­ta oli kir­jai­li­ja ja niin on myös Ma­ri­an toi­nen ty­tär Ma­ris­ha Rasi-Kos­ki­nen. Kir­joit­ta­mi­nen kul­kee su­vus­sa. Niin äi­ti­kin al­koi kir­joit­taa ta­ri­naa, joka ker­too muun mu­as­sa lap­sen me­net­tä­neen per­heen tun­teis­ta ja mo­ni­su­ku­pol­vi­ses­ta isät­tö­myy­des­tä.

– Ta­val­laan kir­joi­tin isän it­sel­le­ni, sil­lä oma­ni kuo­li, kun olin puo­li­vuo­ti­as, Ma­ria poh­tii.

Ta­ri­nan kes­ki­ös­sä on ta­pa­tur­ma, jos­sa lap­si kuo­lee, kun van­hem­pien sil­mä her­paan­tuu. Sis­ko nä­kee on­net­to­muu­den ja lak­kaa pu­hu­mas­ta.

– Poh­din sitä, mi­ten per­he kä­sit­te­lee täl­lais­ta su­ru­työ­tä, mut­ta ta­ri­na kul­kee useis­sa eri ai­ka­ta­sois­sa, myös en­nen on­net­to­muut­ta.

Juu­di­nit ker­to­vat, et­tä kir­joit­ta­mi­nen an­taa heil­le it­sel­leen pal­jon.

– Suo­mes­sa jul­kais­taan vuo­sit­tain noin 15 000 kir­jaa, mut­ta ikäih­mis­ten ää­ni ei niis­sä ko­vin pal­jon näy, Ma­ria sa­noo.

– Sil­ti ikään­ty­neil­lä oli­si pal­jon an­net­ta­vaa – heil­lä on ko­ke­muk­sia, he ovat näh­neet elä­mää. Haas­tan­kin kaik­ki ikään­ty­neet kir­joit­ta­maan omia muis­tel­mia, joi­den avul­la voi vaik­ka­pa lap­sen­lap­sil­le ker­toa, mi­ten elä­mä oli niin ko­vin eri­lais­ta iso­van­hem­pien lap­suu­den Suo­mes­sa.