On taas se ai­ka vuo­des­ta, kun ih­mi­set lu­paa­vat pa­ran­taa elin­ta­pan­sa, hank­ki­vat kun­to­sa­li­kor­tin ja päät­tä­vät ti­put­taa pai­no­aan. Mut­ta jo hel­mi­kuus­sa on pa­lat­tu sii­hen van­haan tut­tuun. Mi­tä­pä sitä hy­vin toi­mi­vaa muut­ta­maan.

Uu­den vuo­den star­ta­tes­sa, ih­mi­set he­rää­vät myös ajan ku­lu­mi­seen. Mi­hin se vuo­si taas ka­to­si? Asi­ois­ta, jot­ka tun­tui­vat ta­pah­tu­neen edel­li­sel­lä vii­kol­la, ovat­kin jo vii­den vuo­den ta­kai­sia. Ajan ku­lun nä­kee myös naa­mas­ta. Kel­kan jäl­jet sy­ve­ne­vät, tuk­ka ohe­nee ja har­maan­tuu. Nuo­ruu­den hur­jat päi­vät ovat kau­ka­na ta­ka­na­päin ei­kä van­ha rip­pi­pu­ku­kaan enää is­tu niin kau­niis­ti.

Uu­den vuo­den al­ku on­kin mo­nel­le ikäk­rii­sin paik­ka. Lap­set muut­ta­vat pois ko­toa ja sel­kä he­rää tun­tia ai­kai­sem­min kuin it­se. Ei­kä ai­kaa­kaan, kun huo­maat, et­tä lap­se­si, joi­den vaip­po­ja vaih­doit ja joi­den van­hem­pai­nil­lois­sa is­tuit, saa­pu­vat­kin ko­tii­si asen­ta­maan uut­ta di­gi­te­le­vi­si­o­ta­si, sil­lä it­se olet jä­mäh­tä­nyt ana­lo­gi­seen ai­kaan. Ta­ri­noit kai­ho­ten lap­sen­lap­sil­le­si ajas­ta, jol­loin kän­ny­kät ja so­si­aa­li­nen me­dia oli­vat tie­teis­fan­ta­si­aa.

Mut­ta ei ikään­ty­mi­nen lo­pul­ta ole ko­vin­kaan ikä­vä asia, sil­lä se on ai­noa kei­no elää pit­kään. Se on jo aja­tuk­se­na loh­dut­ta­va.

Kun nuo­re­na jak­soi stres­sa­ta jo­kais­ta yli­mää­räis­tä ki­loa tai ot­saan il­mes­ty­nyt­tä näp­py­lää, iän myö­tä ym­mär­tää, et­tä tär­kein­tä on ol­la ter­ve. Pei­li ei enää ole vi­hol­li­nen, vaan van­ha tut­tu, joka kat­soo ta­kai­sin ja sa­noo: ”Vie­lä tääl­lä? Ei hul­lum­paa.”

Nuo­ret pyr­ki­vät san­ka­ri­te­koi­hin ja va­kuut­ta­maan kaik­ki osaa­mi­sel­laan. Pi­tää ede­tä työ­u­ral­la, ra­ken­taa ta­lo­ja ja juos­ta ma­ra­to­ne­ja. Van­hem­pa­na ym­mär­tää, et­tä riit­tää sel­lai­se­na kuin on. Ikä an­taa myös ai­kaa py­säh­tyä. Usein elä­män hi­das­tu­es­sa sen kau­neus pal­jas­tuu. Mo­net asi­at, jot­ka en­nen tun­tui­vat suu­ril­ta krii­seil­tä, muut­tu­vat ajan myö­tä pie­nik­si. Vas­toin­käy­mi­set opet­ta­vat sie­tä­mään epä­var­muut­ta ja ym­mär­tä­mään, et­tä har­voin mi­kään on lo­pul­lis­ta.

Näi­den sa­no­jen myö­tä toi­vo­tan kai­kil­le pai­nee­ton­ta vuot­ta 2025. Elä­mä on täs­sä ja nyt. Nau­ti­taan jo­kai­ses­ta päi­väs­tä ja het­kes­tä.

Art­tu Tuo­mi­nen

Po­ri­lai­nen kir­jai­li­ja ja ym­pä­ris­töin­si­nöö­ri, joka am­men­taa luo­mis­vim­man­sa po­ri­lai­ses­ta hul­luu­des­ta, ran­ni­kon luon­nos­ta ja Sel­kä­me­ren aal­lois­ta.