Vä­hän ai­kaa sit­ten tuli ku­lu­neek­si 40 vuot­ta, kun en­si ker­ran sain käy­dä Raa­ma­tun maas­sa, Is­ra­e­lis­sa. Mat­ka ei vas­tan­nut odo­tuk­sia – vaan ylit­ti ne mo­nin­ker­tai­ses­ti! Il­man muu­ta yk­si tä­hä­nas­ti­sen elä­mä­ni ko­ho­koh­dis­ta.

Yk­si miel­tä kos­ket­ta­nut elä­mys sat­tui Öl­jy­mä­el­lä, tuol­la vuo­ren­kuk­ku­lal­la Je­ru­sa­le­min itä­puo­lel­la, joka niin vah­vas­ti liit­tyy Jee­suk­sen elä­män rat­kai­se­viin koh­tiin. Siel­lä hän pe­ri­mä­tie­don mu­kaan muun mu­as­sa opet­ti ope­tus­lap­sil­leen Isä mei­dän -ru­kouk­sen, ja pai­kal­la on pie­ni kirk­ko, jon­ka sei­nä­laa­toil­la tuo kai­ke­ti maa­il­man kuu­lui­sin ru­kous on yli 40 kie­lel­lä, suo­mek­si­kin. Ei kui­ten­kaan Ja­pa­nin kie­lel­lä. Jou­kos­sam­me oli yk­si tuos­sa maas­sa lä­he­tys­työs­sä ol­lut, ja hä­nen sil­män­sä sen kek­si­vät: joku oli omin kä­sin raa­pus­ta­nut ru­kouk­sen ja­pa­nik­si kir­kon ki­vi­seen nurk­kauk­seen. Eh­kä vain muis­tut­taak­seen, et­tä hä­nen äi­din­kie­len­sä, tär­keä kie­li, oli tul­lut si­vuu­te­tuk­si tär­ke­äl­lä pai­kal­la.

Mut­ta kai­ke­ti kau­kai­sen idän us­ko­nys­tä­vä oli hän­kin ta­voit­ta­nut Her­ran ru­kouk­sen sy­vim­män koh­dan: ”An­na meil­le mei­dän syn­tim­me an­teek­si, niin­kuin me­kin an­teek­si an­nam­me niil­le, jot­ka ovat mei­tä vas­taan rik­ko­neet.” Al­ku­han kyl­lä tun­tui­si kel­paa­van mo­nel­le, mut­ta en­tä tuo ”niin­kuin”? Tar­koit­taa­ko se sit­ten­kin sitä, et­tä Isä tai­vaas­sa kyl­lä an­taa an­teek­si, kun­han me vain vas­ta­vuo­roi­ses­ti an­nam­me an­teek­si toi­nen toi­sil­lem­me? Ei! Mitä mei­dän kris­til­li­syy­des­täm­me sil­loin tu­li­si? Pyy­dän­kin si­nua, joka tätä luet, ot­ta­maan kä­des­tä­ni kiin­ni ja yh­des­sä kans­sa­ni so­per­ta­maan sin­ne ylös­päin: ”An­na meil­le mei­dän syn­tim­me an­teek­si – se­kin syn­ti, et­tä mei­dän on niin työ­läs an­taa an­teek­si täl­le yh­del­le mei­tä vas­taan rik­ko­neel­le, vie­lä vai­ke­am­paa tuol­le toi­sel­le ja lä­hes yli­voi­mais­ta sil­le kol­man­nel­le.” Näi­hin huo­kauk­siin, usein hy­vin ki­peis­tä tun­nois­ta nous­seil­le, vas­taa se mah­ta­va kai­ku, jota kut­su­taan ar­mon evan­ke­liu­mik­si: ”Poi­ka­ni, tyt­tä­re­ni, ole tur­val­li­sel­la mie­lel­lä, si­nun syn­ti­si an­ne­taan si­nul­le an­teek­si.”

Ja sil­lä ar­mah­duk­sel­la on paa­lu­paik­ka. Jat­kui­han mat­ka tuol­ta sa­mal­ta Öl­jy­mä­el­tä sin­ne, mis­sä Opet­ta­jas­ta tuli Va­pah­ta­ja, ”joka mei­tä ra­kas­taa ja on pääs­tä­nyt mei­dät syn­neis­täm­me ve­rel­län­sä”.

Mis­sä tämä to­del­la saa­daan elää to­dek­si, kyl­lä siel­lä ai­na jo­tain oi­ke­an­suun­tais­ta nyt­käh­tää myös ih­mis­ten vä­li­sis­sä suh­teis­sa.

Mii­ka Vuo­la

Is­ra­e­lin Ys­tä­vät