No nii, tääl ol­laa taas. Jou­rui jät­tää vii­ko väl­lii il­ma krii­vaust, ko oli pari päi­vää nii hu­a­no­voin­ti­ne jos­tai tun­te­mat­to­mast syyst, mut ny taas men­nää päi­vä ker­ral­las, nin­ko tapa o. Vii­me vii­kol fii­rat­tii van­hus­te viik­koo mo­nel eri sor­til ja toi­von­ki ti­ät­ty et mah­rol­li­sim­ma mo­net sai siit jot­tai taas it­tel­les. Us­sei pruu­ka­taa puh­huu siit yk­si­näi­syy­rest, mut kyl mont kert­taa syy sihe o meis iha it­tes, et­tei vaa tul läh­ret­tyy, vaik kui olis mah­rol­li­suus­ki. Soo nii help­poo jäär kot­tii ja vah­rat eh­too­kau­ret telk­kuu. Sihe pak­kaa it­te­ku­ki meist syyl­lis­tyy tai ai­na­ki me tääl ei iha kau­pun­kis kort­tee­raa­vat, ko esim. se pim­mees au­tol aja­mi­ne ei ol en­nää nii herk­kuu, ei­kä sil­ti täält meilt ol vu­a­si­kau­sii eres link­ku­rii kul­ke­nu. Kyl avii­sist liki joka päi­väl löy­tyy eril­lai­sii me­noi ja iha meil van­hem­mal­lek­ki vä­jel var­ta­vas­te ree­rat­tui ja kii­tos siit.

Sem­mos­tak­ki o taas ker­ra poh­rit­tu, et mil­lai oi­kee meit kav­va elä­neit kuu­lus ni­mit­tää? Sa­no­taak kaik­kii yli 65-vu­a­ti­ait vaa elä­ke­läi­siks vai onk muit­ki mah­rol­li­suuk­sii? Mul ei ol ti­ä­tääk­se­ni ol­lu kos­kaan­ka mit­tää ikäk­rii­sii, ei­kä nyk­kä 83-vu­a­ti­aan yh­tää har­mit miks mu sa­no­taa, ko van­ha mikä van­ha. Toi­set ei tyk­kää lain­ka, ko sa­no­taa ikäih­mi­ne ei­kä van­hus­ka sais san­noo. Se­ni­o­ri o ja kuu­lem­ma sem­mo­ne su­a­si­tel­ta­va. Men ja tiär täs ny sit mikä oi­kee hyvä olis?

Jos­kus kuu­li rar­jost, et 70 täyt­tä­ny o van­ha ja nii on­ki. Mitä pah­haa siin o, ko van­ha o hyvä su­a­me­ki­ä­li­ne sana, jon­ka kaik­ki ym­mär­tää. Erel­lee sit sa­not­tii, et van­hus o sem­mo­ne van­ha ih­mi­ne, joka jo tart­tee help­pii klaa­ra­tak­ses et­tiip­päi. Niim­pä, ei sii­nä­kä mit­tää sa­no­mist pi­täs ol. Elä­mäs sit kum­min­ki jo­ka­ne meist o just sem­mo­ne, ko it­tes tun­tee. Kyl mus­ta­ki ai­na­ki jos­kus tun­tuu et­tem­mää voi nii van­ha ol, mut toi­si­nas taas hy­vin­ki ole ikä­ni ikä­ne, ko pei­lii kat­to ja kamp­raa­tei naa­maa kans. On­neks saa­raa ol just sem­mo­sii ko it­te ty­kä­tää. Eres­men­ny anop­pi­ni ei eres viä 99-vu­a­tis­ke­muis­sas tun­te­nu it­tees van­haks om­mai san­nais muk­kaa. Ja hy­vän esi­merk­kin seki hä­nest et­tei hui­vii pas­san­nu täl­lät lev­va alt kii, et­tei näyt nii mum­mult.

Sit viä muu­ta­ma sana si­ält iha elä­mä toi­sest pääst, ko saa­tii ol fö­lis suvu toi­seks nu­a­rim­ma rei­ru kaks­kuu­kau­ti­se poja jös­si­kä ris­ti­äi­sis hee ko­to­nas. Papi tu­le­vai­suus my­än­teis­te san­nai ja nät­tei vir­sie saat­te­le­man pääs­tii ihas­tel­lee kas­tees an­net­tuu tark­kaa har­kit­tuu poja nim­mee Os­kar, joka Os­ka­rin sit­too häne van­kas­ti suk­kuu.

Ele­tää lo­ka­kuut ja rus­kaa par­haim­mil­las näil kul­mil. Tau­rit jyl­lää kuu­lem­ma jo­ka­pu­al, mut on­neks ro­ko­tuk­sii ja­je­taa ja mee kaik­kei o syyt muis­taa pit­tää hu­alt nii it­tes­täs ko liki ole­vist muist­ki. Pes­tää taas ah­ke­ras­ti käs­sii, nin­ko puhe o ol­lu…

Ul­la Lei­no

Po­ri­lai­nen mur­re­maa­ka­ri ja ko­ti­seu­tu­neu­vos