Mar­kus 9:36-37

Tä­män lu­kies­sa­si tai kuul­les­sa­si voit aja­tel­la: No ei­pä ole kum­moi­set­kaan vaa­ti­muk­set! Voi­ko tämä edes ol­la tot­ta?

Mie­ti­pä sen jäl­keen, mi­tä­hän täs­sä nyt sit­ten oi­kein tar­koi­te­taan­kaan? Mil­lai­sia ne lap­set nyt sit­ten oi­kein ovat, jos hei­tä näin ar­vos­te­taan? Kir­joi­tan nyt var­hai­sem­mis­ta muis­tois­ta mo­nen vuo­den ta­kaa. Kos­ka olen ol­lut opet­ta­ja, mie­tin sitä ai­no­aa en­sim­mäis­tä luok­kaa, jota sain opet­taa maa­lais­kou­lus­sa. Kun syk­syl­lä nämä noin seit­se­män­vuo­ti­aat aloit­ti­vat kou­lus­sa, huo­ma­sin heis­sä val­ta­via ero­ja tai­dois­sa, suh­tau­tu­mi­ses­sa, tem­pe­ra­men­tis­sa et­tä myös vas­taa­not­ta­vai­suu­des­sa. Jot­kut oli­vat jo heti tosi tai­ta­via, joil­le­kin ei edes ken­kien lait­to jal­koi­hin on­nis­tu­nut. Jos­tain kui­ten­kin huo­ma­si, et­tä he kaik­ki ovat kui­ten­kin suu­rin piir­tein sa­ma­ni­käi­siä ja op­pia tar­vit­se­via.

Kun sit­ten an­noin heil­le sel­vät ta­voit­teet, mil­loin osai­sim­me kaik­ki lu­kea edes aut­ta­vas­ti, he kaik­ki ot­ti­vat mi­nun oh­jauk­se­ni ja auk­to­ri­teet­ti­ni vas­taan suu­rin piir­tein sa­man­suun­tai­ses­ti. Ja me saa­vu­tim­me ta­voit­teem­me.

”Joka ot­taa ty­kön­sä tä­män­kal­tai­sen lap­sen mi­nun ni­mee­ni, se ot­taa ty­kön­sä mi­nut; ja joka mi­nut ot­taa ty­kön­sä, se ei ota ty­kön­sä mi­nua, vaan hä­net, joka on mi­nut lä­het­tä­nyt!” Sa­man­lail­la kuin lap­si pys­tyy ot­ta­maan vas­taan auk­to­ri­tee­tin, joka on hä­nel­le hyvä, he­rää ky­sy­mys, mitä tai­vaal­li­nen Isä meil­tä sit­ten odot­taa!

Hän odot­taa, et­tä me ym­mär­täi­sim­me lap­sen lail­la kään­tyä hä­nen puo­leen­sa ja sa­noa: ”Ab­ba, isä!” kuin lap­si, jol­loin hän on val­mis sel­vit­tä­mään meil­le, et­tä us­ko­mal­la hä­nen poi­kan­sa kuol­leen, mut­ta ylös­nous­seen, ja sa­mal­la elä­vän poi­kan­sa Jee­suk­sen kaut­ta, me­kin saam­me ol­la Tai­vaal­li­sen val­ta­kun­nan kan­sa­lai­sia! Ja meil­lä on si­ten ian­kaik­ki­nen elä­mä!

Ire­ne Häy­ry

Kris­til­li­set Elä­ke­läi­set ry

Irene Häyry