Pau­lii­na Vil­pak­ka

Pik­ku­jou­lu­se­son­ki on ovel­la ja Po­rin Te­at­te­ris­sa vauh­ti sen kuin kiih­tyy. Näyt­te­li­jä Os­ka­ri Pent­ti­län syk­syyn kuu­luu mon­ta eri­lais­ta pro­duk­ti­o­ta. Me­neil­lään on esi­mer­kik­si 1800-lu­vul­le si­joit­tu­va draa­ma Ho­vi­mä­es­sä ja klas­sik­ko­sa­tu Tuh­ki­mo. Li­säk­si Pent­ti­lä näh­dään Sébas­tien Cast­ron kir­joit­ta­mas­sa rans­ka­lais­ko­me­di­as­sa Lois­to­jut­tu! (Une id­ée géni­a­le), joka saa suo­men­kie­li­sen kan­ta­e­si­tyk­sen­sä Po­rin Te­at­te­rin pää­näyt­tä­möl­lä 16. mar­ras­kuu­ta.

Pent­ti­lä myön­tää usein hie­man jän­nit­tä­vän­sä en­sim­mäis­tä ylei­söä, kun ky­sees­sä on ko­me­dia. Sil­loin sel­vi­ää, nau­rat­taa­ko haus­kak­si tar­koi­tet­tu näy­tel­mä. Jos­kus en­si-il­ta tar­jo­aa yl­lä­tyk­siä, ja ylei­sö saat­taa­kin nau­raa ai­van eri koh­das­sa kuin te­ki­jät odot­ti­vat.

Ko­me­dia saat­taa näyt­täy­tyä ylei­söl­le ren­to­na hu­pai­lu­na, mut­ta sen har­joit­te­le­mi­nen on ko­vaa työ­tä ja teks­tin pänt­tää­mis­tä. La­val­la on ol­ta­va yh­tä läs­nä­o­le­va kuin va­ka­vaa draa­maa teh­des­sä. Kä­si­kir­joi­tus­kin pi­tää osa­ta hy­vin, sil­lä muu­ten voi ka­do­ta esi­tyk­sen ryt­mi, joka on var­sin­kin ko­me­di­an te­ke­mi­ses­sä oleel­lis­ta. Vuo­ro­sa­no­jen ul­koa opet­te­luun on mo­nia ta­po­ja: yk­si kir­joit­taa nii­tä ja toi­nen pänt­tää lu­ke­mal­la. Vii­me ke­sä­nä Pent­ti­lä ää­nit­ti rep­liik­kin­sä, ja kuun­te­li nii­tä au­toa aja­es­sa. Se­kin toi­mi hy­vin.

Lois­to­ju­tus­sa Pent­ti­lä te­kee kol­mois­roo­lin. Hä­nen esit­tä­män­sä kol­me hah­moa ovat kaik­ki tois­ten­sa nä­köi­siä: kiin­teis­tö­vä­lit­tä­jä Cédric, tä­män kak­soi­so­len­to ja kak­soi­so­len­non kak­sois­ve­li. Vä­lil­lä näyt­te­li­jäl­lä on pää pyö­räl­lä sii­tä, mikä hah­mo on vuo­ros­sa ja mis­tä oves­ta men­nään seu­raa­vak­si si­sään. On­nek­si pu­ki­jat ovat la­vas­tei­den ta­ka­na odot­ta­mas­sa oi­kei­den asu­jen kans­sa ja oh­jaa­mas­sa näyt­tä­möl­tä sin­gah­ta­via näyt­te­li­jöi­tä oi­ke­aan suun­taan. Mo­nes­ti roo­li­a­su­ja vaih­de­taan len­nos­ta seu­raa­vaan paik­kaan juos­tes­sa. Backs­ta­gel­la käy usein ai­ka­moi­nen ku­hi­na.

– Vä­lil­lä näyt­tä­mön ta­ka­na jän­nit­tää enem­män kuin näyt­tä­möl­lä, Pent­ti­lä myön­tää.

Porin Teatterissa näyttelevä Oskari Penttilä tuli alalle aikoinaan näyttelijäharjoittelijana. Kuva: Pauliina Vilpakka

Meri-Po­ris­sa kas­va­nut Os­ka­ri Pent­ti­lä on Po­rin Te­at­te­rin oma kas­vat­ti. Hän on tul­lut alal­le näyt­te­li­jä­har­joit­te­li­ja­na. Näyt­te­li­jä­har­joit­te­li­jan so­pi­muk­seen kuu­lui, et­tä työn ohes­sa työ­nan­ta­ja jär­jes­ti hä­nel­le alan kou­lu­tus­ta. Pent­ti­lä kävi esi­mer­kik­si lau­lu- ja tans­si­tun­neil­la, pu­he­o­pe­tuk­ses­sa ja opis­ke­li jopa näyt­tä­mö­tais­te­lua.

Sit­tem­min näyt­te­li­jä­har­joit­te­li­ja-ni­mi­ke on lo­pe­tet­tu. Se on Pent­ti­läs­tä har­mi. Hän ei us­ko, et­tä oli­si it­se esi­mer­kik­si kos­kaan tul­lut ha­ke­neek­si te­at­te­ri­kor­ke­a­kou­luun. Näyt­te­li­jä­har­joit­te­li­jan paik­ka oli hä­nel­le so­pi­va pol­ku am­mat­ti­näyt­te­li­jäk­si.

– En oli­si nuo­re­na iki­nä us­ko­nut, et­tä mi­nus­ta voi­si tul­la näyt­te­li­jä. Se ta­pah­tui vä­hän va­hin­gos­sa, hän ker­too.

Pent­ti­lä val­mis­tui yli­op­pi­laak­si ai­koi­naan Meri-Po­rin il­mai­su­tai­don lu­ki­os­ta. En­sim­mäi­sen ker­ran te­at­te­rin la­val­la hän esiin­tyi Te­at­te­ri Ul­pun Pe­ter Pa­nis­sa, jos­sa Pent­ti­lä näyt­te­li yh­tä ka­don­neis­ta po­jis­ta. Po­rin Te­at­te­rin sil­loi­nen joh­ta­ja Pat­rik Drake näki hä­net esiin­ty­mäs­sä, ja pyy­si nuo­ru­kais­ta koe-esiin­ty­mään Po­rin Te­at­te­rin te­keil­lä ol­lee­seen Sound of Mu­si­ciin. Pent­ti­lä pää­si­kin avus­ta­jak­si ky­sei­seen pro­duk­ti­oon, ja sen jäl­keen myös Peu­ka­loi­sen Ret­kiin. Myö­hem­min hä­nel­le tar­jot­tiin näyt­te­li­jä­har­joit­te­li­jan paik­kaa Po­rin Te­at­te­ris­ta.

Am­mat­ti­näyt­te­li­jän ar­jes­sa esi­tyk­set pyö­ri­vät kah­des­ti päi­väs­sä. Pent­ti­lä jak­saa sil­ti in­nos­tua joka esi­tyk­ses­tä uu­del­leen, ja ylei­sön ener­gia tart­tuu. Ja jos jos­kus on huo­no päi­vä, la­val­le men­nes­sä se unoh­tuu. Te­at­te­rin lava on Os­ka­ri Pent­ti­län mie­les­tä tur­val­li­nen paik­ka, sil­lä siel­lä ai­na tie­tää, mitä seu­raa­vak­si ta­pah­tuu.

– Jo­ten­kin ha­lu­ai­sin kan­nus­taa juu­ri näi­nä ai­koi­na, et­tä käy­kää ih­mi­set te­at­te­ris­sa. Sii­tä tu­lee hyvä olo, hän sa­noo.