15-vuo­ti­as poi­ka­ni me­neh­tyi vii­me ke­sä­nä en­sim­mäi­ses­sä ke­sä­työ­pai­kas­saan ta­pa­tur­mai­ses­ti. Jäl­keen­päin il­me­ni, et­tä työ­pai­kal­la oli ohi­tet­tu tur­va­toi­mia, ei­kä työ­nan­ta­ja ol­lut pe­ril­lä vel­voit­teis­taan. Poi­ka­ni elä­mä päät­tyi ai­van lii­an var­hain, en­nen kuin se edes eh­ti kun­nol­la al­kaa ja täy­sin tur­haan. Ke­sä­työl­lä piti saa­da omaa ra­haa ja suun­ni­tel­mis­sa oli ai­na­kin uu­si ky­pä­rä, juu­ri hom­mat­tuun mo­poon. Mo­po­ko­koon­tu­mi­sia oli suun­ni­tel­tu, hän oli täyn­nä elä­mää ja odo­tus­ta tu­le­vas­ta.

Ke­säi­nen per­jan­tai muut­ti kai­ken. Odo­tim­me hän­tä pa­laa­vak­si töis­tä tuo­na per­jan­tai­na. Kun hän­tä ei nä­ky­nyt, ei­kä hän vas­tan­nut pu­he­li­meen, mie­he­ni läh­ti et­si­mään hän­tä. Kun mie­he­ni soit­ti täy­des­sä pa­nii­kis­sa, en mil­lään voi­nut ym­mär­tää, et­tä hän oli löy­tä­nyt lap­sem­me kuol­lee­na työ­pai­kal­taan. Oli kuin maa oli­si ka­don­nut jal­ko­je­ni al­ta ja pu­to­ai­sin lo­put­to­mas­ti. Lap­se­ni oli kuol­lut. Pa­hin asia, jota ku­kaan van­hem­pi voi ku­vi­tel­la, oli ta­pah­tu­nut. Mi­tään ei ol­lut enää teh­tä­vis­sä ja kau­nis esi­kois­poi­ka­ni oli pois­sa. Tu­le­vai­suus lu­pauk­si­neen oli het­kes­sä vie­ty ja maa­il­ma kaa­tui.

Sil­loin tuli jär­jes­tel­mäm­me apuun. Am­bu­lans­si, po­lii­si ja krii­si­päi­vys­tys tu­li­vat no­pe­as­ti pai­kal­le. He huo­leh­ti­vat meis­tä ja aut­toi­vat eteen­päin. En oi­ke­as­taan muis­ta nois­ta en­sim­mäi­sis­tä vii­kois­ta pal­jo­a­kaan, en­kä vä­li­tä­kään muis­taa. Meil­lä on on­nek­si myös pal­jon lä­hei­siä ja ys­tä­viä, jot­ka tu­ki­vat ja aut­toi­vat. Tra­ge­dia kos­ket­ti mo­nia, ei­kä vä­hi­ten kou­lu­yh­tei­söä ja poi­kam­me ys­tä­viä ja luok­ka­ka­ve­rei­ta. Kou­lu­yh­tei­sö aut­toi osal­taan ja piti huol­ta nuo­ris­ta.

Men­nyt vuo­si on ol­lut hy­vin vai­kea, jo­ten­kin sii­tä on sel­vit­ty ja olen kii­tol­li­nen täs­tä jär­jes­tel­mäs­täm­me ja sen työn­te­ki­jöis­tä, jot­ka tu­le­vat apuun, kun elä­mä kaa­tuu. Hy­vin­voin­ti­a­lu­eet vas­taa­vat mei­dän hä­tääm­me, kun jo­tain ta­pah­tuu ja on jo­kai­sen etu, et­tä siel­lä on ai­na am­mat­ti­lai­nen, joka ot­taa ko­pin, kun sii­hen ei syys­tä tai toi­ses­ta it­se pys­ty.

Sa­ta­kun­nan hy­vin­voin­ti­a­lu­eel­la on val­ta­vat kus­tan­nus­pai­neet, val­ti­on ra­hoi­tus on riit­tä­mä­tön. Leik­kauk­set, lo­mau­tuk­set ja vuo­sia kes­tä­nyt te­hos­ta­mi­nen ei­vät rii­tä. Pal­ve­lut ja sen mu­ka­na ih­mi­set vain kär­si­vät. Pe­las­tus­la­ki vel­voit­taa, mut­ta ny­kyi­sel­lä kyl­mäl­lä leik­kaus­po­li­tii­kal­la ei ih­mis­ten hätä hoi­du.

Tar­vi­taan oi­ke­as­ti kai­kis­ta ih­mi­sis­tä vä­lit­tä­vää po­li­tiik­kaa, kos­ka kos­kaan ei tie­dä, mitä elä­mäs­sä voi sat­tua. Tar­vi­taan em­pa­ti­aa ja toi­voa pa­rem­mas­ta huo­mi­ses­ta! Äl­kää pur­ka­ko jär­jes­tel­mää, joka to­del­la aut­taa elä­män pa­him­mis­sa krii­seis­sä.

Hy­vää lop­pu­ke­sää ja toi­voa meil­le kai­kil­le!

Mil­ka Tom­mi­la

Alu­e­val­tuu­tet­tu, Po­rin kau­pun­gin­val­tuu­tet­tu (vas.)