Jee­sus: ”To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti: ei Poi­ka voi teh­dä mi­tään omin neu­voin, hän te­kee vain sitä, mitä nä­kee Isän te­ke­vän. Mitä Isä te­kee, sitä te­kee myös Poi­ka. Isä ra­kas­taa Poi­kaa ja näyt­tää hä­nel­le kai­ken, mitä it­se te­kee. Hän näyt­tää Po­jal­le vie­lä suu­rem­pi­a­kin te­ko­ja, sel­lai­sia, et­tä häm­mäs­tyt­te. Niin kuin Isä he­rät­tää kuol­leet ja an­taa heil­le elä­män, niin an­taa myös Poi­ka elä­män ke­nel­le tah­too.” (Joh. 5:19–21)

Jee­sus ju­lis­taa meil­le peit­te­le­mät­tö­mäs­ti, et­tä Hän on Ju­ma­la. Hän te­kee sa­mo­ja asi­oi­ta, kuin Isä, Hä­nel­lä on täs­mäl­leen sama tah­to kuin Isäl­lä, Hän an­taa he­rät­tää kuol­leet ja an­taa elä­män täs­mäl­leen sa­mal­la ta­val­la kuin Isä. Toi­saal­ta Jee­suk­sen kuu­li­jat nä­ki­vät edes­sään ai­van nor­maa­lin nä­köi­sen ja ko­koi­sen mie­hen, joka pu­hui hei­dän kiel­tään ja seu­rus­te­li hei­dän kans­saan niin kuin muut­kin ih­mi­set.

Jee­sus osoit­ti te­oil­laan, et­tä Hän on Ju­ma­la. Mut­ta te­oil­laan Hän osoit­ti, et­tä Hän on myös to­del­li­nen ih­mi­nen, vaik­ka­kin il­man syn­tiä. Jee­sus ei ole puo­lik­si ju­ma­la ja puo­lik­si ih­mi­nen vaan 100% Ju­ma­la ja 100% ih­mi­nen. Jee­suk­sen ole­mus on suu­ri sa­lai­suus. Isän ja Po­jan suh­det­ta on ku­vat­tu tu­len­lies­kan ja sen le­vit­tä­vän va­lon ku­val­la. Ne ovat erot­ta­mat­to­mat, ei ole tois­ta il­man tois­ta. Kun ope­tus­lap­set pyy­si­vät Jee­sus­ta näyt­tä­mään heil­le Isän, Hän vas­ta­si: ”Joka on näh­nyt mi­nut, on näh­nyt Isän.”

Isä ja Poi­ka ja Pyhä Hen­ki on yk­si Pyhä Kol­mi­nai­suus, mut­ta sa­mal­la kol­men per­soo­nan vä­lil­lä val­lit­see kes­ki­näi­nen syvä rak­kaus ja kes­kus­te­lu­yh­teys. Raa­ma­tun yk­si suu­ri tee­ma on­kin ku­vaus sii­tä, mi­ten pal­jon Isä ra­kas­taa Poi­kaa, joka on kai­kes­sa kuu­li­ai­nen Isäl­le.

Mei­tä luon­nos­tam­me kiin­nos­taa, kuin­ka pal­jon Ju­ma­la mei­tä ra­kas­taa. Tä­hän ky­sy­myk­seen saam­me vas­tauk­sen Joh. 3:16. Tuos­sa pie­noi­se­van­ke­liu­mik­si­kin kut­su­tus­sa koh­das­sa ker­ro­taan meil­le: Isä ra­kas­taa mei­tä niin pal­jon, et­tä an­toi ai­no­an Poi­kan­sa mei­dän täh­tem­me kär­si­mään ja kuo­le­maan, jot­ta me sai­sim­me ian­kaik­ki­sen elä­män ot­ta­mal­la us­kos­sa vas­taan syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­sen ja ikui­sen elä­män Py­hän Hen­gen kaut­ta. Mut­ta täl­lä mei­hin koh­dis­tu­val­la rak­kau­del­la on mit­ta­na juu­ri se, mis­sä mää­rin Isä ra­kas­taa omaa ai­no­kais­ta Poi­kaan­sa.

Jee­sus ylis­tää tois­tu­vas­ti Isää osak­seen tu­le­vas­ta rak­kau­des­ta. Ne ker­rat, kun Isä an­toi oman ää­nen­sä kuu­lua Jee­suk­sen jul­ki­sen toi­min­nan ai­ka­na, ky­sy­mys oli Isän rak­kau­den tun­nus­tuk­ses­ta Po­jal­le. Tämä yli­maal­li­nen ja kä­si­tys­ky­kym­me ylit­tä­vä rak­kaus koh­dis­tet­tiin kui­ten­kin lo­pul­ta mei­tä ih­mi­siä koh­taan. Isä hyl­kä­si oman Poi­kan­sa ris­til­lä ka­do­tuk­sen tus­kiin, jot­ta Hä­nen ei tar­vit­si­si hu­kut­taa ai­no­a­ta­kaan ih­mis­tä.

Jaak­ko Rai­ner­ma

Vt. kirk­ko­her­ra, Noor­mark­ku

Jaakko Rainerma

Jaakko Rainerma