Ir­me­li, joka oli koko ai­kui­si­kän­sä teh­nyt ah­ke­ras­ti töi­tä ja mak­sa­nut ve­ron­sa tun­nol­li­ses­ti, jot­ta hy­vin­voin­tiyh­teis­kun­ta pyö­ri­si ja kai­kis­ta pi­det­täi­siin huol­ta. Hän us­koi sii­hen, et­tä kun ih­mi­nen van­he­nee ja tar­vit­see apua, yh­teis­kun­ta on tu­ke­na ai­van ku­ten hän it­se oli ol­lut mu­ka­na ra­ken­ta­mas­sa tätä tur­vaa koko elä­män­sä ajan.

Nyt van­huu­den päi­vil­lä Ir­me­li oli sai­ras­tu­nut ja hö­pe­röi­ty­nyt. Hän ei enää pär­jän­nyt yk­sin, vaan tar­vit­si apua ar­jes­sa sel­viy­ty­mi­seen. Hä­nen suu­rin toi­veen­sa oli saa­da asua lop­pu­e­lä­män­sä omas­sa ko­dis­saan, siel­lä, mis­sä hän oli viet­tä­nyt elä­män­sä par­haat vuo­det. Mut­ta ny­ky­hal­li­tuk­sen te­ke­mät leik­kauk­set ja hy­vin­voin­ti­a­lu­ei­den kes­kit­tä­mis­po­li­tiik­ka oli­vat vie­neet pal­ve­lut pois hä­nen ko­ti­seu­dul­taan. Ko­ti­hoi­don käyn­nit oli­vat ly­hen­ty­neet, ter­veys­kes­kus oli lak­kau­tet­tu ja jopa kaup­pa­reis­sut oli­vat muut­tu­neet vai­keik­si.

Vaih­to­eh­to­ja oli vä­hän. Ir­me­lin oli­si pi­tä­nyt muut­taa kau­pun­kiin, lä­hem­mäs pal­ve­lui­ta, mut­ta sil­loin hä­nen ko­val­la työl­län­sä an­sait­tu ko­tin­sa jäi­si tyh­jil­leen. Kuka os­tai­si ta­lon syr­jä­seu­dul­ta, jos­ta pal­ve­lut oli ajet­tu alas? Toi­nen vaih­to­eh­to oli tur­vau­tua ke­la­tak­siin ja "mum­mo­ral­liin", jos­sa hä­net kus­kat­tai­siin vuo­ro­tel­len eri puo­lil­le hy­vin­voin­ti­a­lu­et­ta. Se oli­si pait­si kal­lis­ta, myös ras­kas­ta, jat­ku­vaa odot­te­lua, ai­ka­tau­lut­ta­mis­ta ja epä­var­muut­ta. Tä­mä­kö oli se kii­tos, jon­ka Ir­me­li sai vuo­si­kym­men­ten työs­tä ja vas­tuun­kan­nos­ta?

Kun Ir­me­lin lap­sen­lap­set kuu­li­vat iso­äi­tin­sä ti­lan­tees­ta, he ei­vät voi­neet ym­mär­tää, mik­si asi­at oli­vat näin. Pääl­lim­mäi­se­nä heil­lä he­rä­si ky­sy­mys: ei­kö yh­teis­kun­nan teh­tä­vä ol­lut huo­leh­tia hei­koim­mis­taan? Ei­kö Ir­me­li ja muut hä­nen kal­tai­sen­sa an­sain­neet ar­vok­kaan ja tur­val­li­sen van­huu­den? Tämä ta­ri­na on tosi.

Men­neel­lä kau­del­la hy­vin­voin­ti­a­lu­een pää­tök­sen­te­ko on kes­kit­ty­nyt kyl­mään kes­kit­tä­mi­seen ja lä­hi­pal­ve­lui­den ala­sa­joon. Me kaik­ki tie­däm­me, et­tä jo­nain päi­vä­nä olem­me sa­mas­sa ti­lan­tees­sa kuin Ir­me­li. Nyt on ai­ka muut­taa suun­taa – ei hal­lin­non te­hok­kuu­den, vaan ih­mis­ten hy­vin­voin­nin vuok­si.

Seu­raa­val­la val­tuus­to­kau­del­la on var­mis­tet­ta­va, et­tä lä­hi­pal­ve­lut säi­ly­vät, mis­sä ih­mi­set nii­tä tar­vit­se­vat. Ei ole oi­kein, et­tä iäk­käi­tä ih­mi­siä pa­ko­te­taan muut­ta­maan pois ko­deis­taan vain sik­si, et­tä hy­vin­voin­ti­a­lu­een hal­lin­to kat­soo Ex­cel-tau­luk­ko­ja sen si­jaan, et­tä kat­soi­si ih­mis­tä sil­miin.

On lo­pe­tet­ta­va "mum­mo­ral­li", jos­sa van­huk­set kul­je­te­taan pit­kin maa­kun­taa vain sik­si, et­tei hei­dän lä­hel­leen ha­lu­ta jär­jes­tää pal­ve­lui­ta. Pal­ve­lut kuu­lu­vat ih­mi­sil­le, ei ih­mi­set pal­ve­lui­den pe­räs­sä juok­se­maan! Päät­tä­jien tär­kein teh­tä­vä on puo­lus­taa ih­mis­tä, ei­kä jär­jes­tel­mää. Päät­tä­jien on näh­tä­vä hoi­va, tur­va ja in­hi­mil­li­syys tär­ke­äm­pi­nä ar­voi­na pää­tök­sen­te­os­sa.

Kun ää­nes­tys­päi­vä koit­taa, muis­ta Ir­me­li – ja muis­ta, et­tä jo­kai­nen ää­ni on va­lin­ta sii­tä, mil­lai­ses­sa yh­teis­kun­nas­sa ha­lu­am­me elää.

Niko Vii­na­mä­ki

Kau­pun­gin­val­tuu­tet­tu, alu­e­val­tuu­tet­tu, Pori (kesk.)