Olympiamenestyksen sakkaamisen syyt ovat syvällä – ja edessä on valtavia haasteita
Raiko Häyrinen / STT
Huippu-urheilu ei ole yhteiskunnan peili, mutta se voi olla kurkistusaukko yhteiskuntaan. Ja kun Suomeen kurkistaa Pariisin olympialaisten kautta, tunnelma on samankaltainen kuin viime aikojen uutisissa Suomen valtiontaloudesta, terveydenhuollosta tai koulujen oppimistuloksista: heikosti menee.
Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen Kihun johtava asiantuntija Jari Lämsä on saanut tottua 2000-luvulla siihen, että kesäolympialaisten ensimmäisen kisaviikon jälkeen alkavat median yhteydenotot, joissa kysytään syitä suomalaisten urheilijoiden vaisuun pärjäämiseen. Tämänvuotisissa olympialaisissa kävi lopulta ensimmäisen kerran niin, ettei yksikään suomalaisurheilija saavuttanut mitalia.
– Sinänsä oli odotettavissa, että tämä tulee jossain vaiheessa eteen. Menestys kesäolympialaisten lajeissa ei ole lähtenyt kasvuun. Nyt puhutaan paljon siitä, että pitäisi rohkeasti muuttaa asioita, mutta syyt ovat aika syvällä koko urheilukulttuurissa ja myös rakenteissa. En tiedä, auttavatko jonkun päällikön potkut ja organisaatioiden uudistaminen mitään, Lämsä sanoo.
Suomen nykyinen olympialajien huippu-urheilujärjestelmä pohjautuu 2012 loppuraporttinsa jättäneen huippu-urheilun muutostyöryhmän (HuMu) työhön. Ryhmässä mukana olleesta Mika Kojonkoskesta tuli Olympiakomitean uuden huippu-urheiluyksikön johtaja vuosiksi 2013–2018.
Muutostyöryhmä asetti tavoitteeksi, että Suomen pitäisi 2020 olla paras Pohjoismaa sekä tulosten että toimintamallin tehokkuuden näkökulmasta – ja vielä huippu-urheilun arvostuksessa. Konkreettisia mittareita tavoitteiden saavuttamisen arvioimiseksi ei asetettu, mutta ainakaan olympiamitaleilla mitattuna tavoite ei ole toteutunut.
Ruotsalaiset urheilijat voittivat Pariisissa 11 mitalia, tanskalaiset yhdeksän ja norjalaiset kahdeksan.
– Kyllä voi sanoa, ettei tavoitetta saavutettu. Kyllä kymmenessä vuodessa pitäisi näkyä jotain. Olemme selkeästi jäljessä pohjoismaisesta tasosta, jos puhutaan menestyksestä. Ero Pohjoismaihin on pysynyt aika stabiilisti viiden ja viidentoista olympiamitalin välillä, Jari Lämsä sanoo.
Lämsän mielestä Suomen vertaaminen Pohjoismaihin oli parempi idea kuin aiemmat "maailman paras urheilukansa" -tyyppiset huitaisut. Mutta.
– Jäi pureskelematta, mitä se tarkoittaa ja onko se edes realistista. Visio on visio, senhän voi suomentaa myös harhakuvaksi.
Huippu-urheilumenestyksen mittaaminen pelkästään olympiamitalien kautta on ongelmallista. Ero mitalin ja pistesijan välillä voi olla hiuksenhieno ja maali liikkuu koko ajan, kun Kansainvälinen olympiakomitea KOK on viime aikoina kiihtyvällä tahdilla nostanut kisaohjelmaan uusia lajeja nuorta yleisöä houkutellakseen.
Näihin uusiin lajeihin panostaminen voi tuottaa helpommin mitaleja niin kauan kuin kilpailu uusissa lajeissa on vähäisempää.
Mutta onko neljän vuoden välein toistuva mahdollisuus olympiamitaliin riittävä peruste investoida julkisia varoja lajeihin, jotka saavat hyvin vähän huomiota olympialaisten ulkopuolella? 13-vuotiaan olympiaskeittaajan Heili Sirviön isän Fredrik Sirviön nostamaa keskustelua tyttärensä tukemisesta voi tarkastella myös tästä näkökulmasta.
Jos olympiamitalit nähdään itseisarvona, kannattaa tietenkin investoida vähemmän kilpailtuihin olympialajeihin. Noin 5,3 miljoonan asukkaan Uusi-Seelanti haki Pariisista 20 mitalia muun muassa naisten rugbysta, purjehduksesta, melonnasta ja soudusta.
HuMu ei ottanut kantaa siihen, ovatko olympiamitalit kaiken ylittävä itseisarvo. Eikä siihen, onko arvokisamenestys vähän kilpailluissa marginaalilajeissa yhtä arvokasta kuin maailmanlaajuisesti kilpailluissa.
Suomen urheilujärjestelmä on sekoitus valtion ohjausta, järjestötoimintaa sekä kuntien ja yksityisen sektorin toimintaa.
– Kokonaisjärjestelmä koostuu lukuisista toisistaan irrallisista kappaleista ja yhteisöistä, joita eivät liitä yhteen mitkään talouteen, jäsenyyteen tai osallistumiseen liittyvät tekijät, todetaan tutkija Kati Lehtosen kirjoittamassa, opetus- ja kulttuuriministeriön 2022 julkaisemassa analyysissä, joka kuului huippu-urheilun arviointiryhmän loppuraporttiin.
Suomen malli poikkeaa muista Pohjoismaista. Ruotsin urheilujärjestelmä on Suomea suppeampi eikä se sisällä liikuntaa. Norjan keskusjohtoisen mallin ydin on NIF, joka on samanaikaisesti sekä valtakunnallinen liikunta- ja urheiluliitto että olympiakomitea. Tanskassa urheilusta vastaava kulttuuriministeriö on aktiivinen, eikä maassa ole yhtä vaan kolme valtakunnallista urheilun keskusorganisaatiota, joilla on omat vastuualueensa.
Suomen Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön esikuva oli Norjan Olympiatoppen, jonka työtä Mika Kojonkoski oli nähnyt toimiessaan Norjan mäkihyppymaajoukkueen päävalmentajana.
Jari Lämsän mielestä voi kysyä, puuttuiko nykyistä järjestelmää pystytettäessä ymmärrys siitä, millaiseen suomalaiseen ympäristöön keskitettyä järjestelmää istutettiin. Suomen vanha urheilujärjestelmä hajosi 1990-luvun alussa, kun SVUL menetti keskusjärjestöasemansa.
– Sen jälkeen Suomessa on pyristelty eri suuntiin. Meillä on moninainen urheilukulttuuri, eikä urheiluyhteisö ole löytänyt yhteistä suuntaa.
Olympiakomitea kutsui 2016 alkaen itseään jonkin aikaa uudeksi Olympiakomiteaksi merkkinä siitä, että liikuntajärjestöjä laukkautettiin ja niistä muodostunut Valo sulautettiin Olympiakomiteaan.
Siitä tuli näin sekä huippu-urheilun että liikunnan kattojärjestö. Suunta tähän keskittämiseen syntyi 2012, kun Risto Nieminen pudotti Roger Talermon Olympiakomitean puheenjohtajan paikalta. Talermo oli vastustanut keskitettyä mallia.
– Meidän hajanaiseen urheilumaailmaamme tuotiin keskitetty malli, mutta eihän se onnistunut. Olympiakomitea on järjestö, ja sen on hankala johtaa säätiöitä ja akatemioita. Lisäksi meillä on erilaiset lajiliitot. Tähän jatkuvasti elävään, mosaiikkimaiseen urheilujärjestelmään tuotu keskitetty malli ei toiminut, Lämsä sanoo.
Lämsä haluaa muistuttaa, että HuMu sai myös jotain aikaiseksi.
– Verkostoja kehitettiin, organisaatiot alkoivat keskustella enemmän ja asiantuntijoita on palkattu akatemioihin. Päämäärää ei kuitenkaan ole lähestytty. Meillä ei ole selkeästi valtiojohtoinen järjestelmä, muttei selkeästi järjestöjohtoinenkaan järjestelmä. Se heijastui HuMuunkin.
Entä miten tästä eteenpäin? Lämsä näkee kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen olisi rakentaa nykyisen Olympiakomitean rooli uusiksi. Toinen vaihtoehto olisi kiinnittää enemmän huomiota paikallistason toimintaan.
– Tutkimme juuri kuntien panostuksia liikuntaan, ja kun huomioidaan liikuntapaikkojen subventointi, kunnat laittavat urheiluun 300–450 miljoonaa euroa vuodessa eli tuplaten valtion liikuntabudjetin verran. Pitäisikö tämän sektorin elinvoimaan kiinnittää huomiota?
Palataan vielä ajatukseen urheilusta kurkistusaukkona yhteiskuntaan. Suomen epätasainen alueellinen kehitys, syntyvyyden romahtaminen, maahanmuuton määrä ja talouskasvun sakkaaminen ovat esimerkkejä yhteiskunnallisista muutoksista, jotka heijastuvat moninaisin tavoin myös suomalaiseen huippu-urheiluun.
– Urheilu joutuu sopeutumaan näihin muutoksiin. Lapset vähenevät radikaalisti, mutta urheilulajeja on yhä enemmän. Suomessa on noin sata kuntaa, joissa syntyi viime vuonna alle kymmenen lasta. Se tuo valtavia haasteita, Lämsä arvioi.
Suomalainen huippu-urheilu ei ole yhtä kiveä – aivan kuten yhteiskunnankin sisälle mahtuu suurta moninaisuutta. Suomen 57-henkisen olympiajoukkueen urheilijoista ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajataustaisia oli Olympiakomitean julkaisemien henkilötietojen perusteella ilmeisesti vain kaksi, purjehtija Sinem Kurtbay ja ratsastaja Elisabeth Ehrnrooth.
– Jos menestystä halutaan, suomalainen geeniperimä ei riitä. Kehotimme raportissamme luomaan lahjakkaille maahanmuuttajanuorille ihan oma väylä huippu-urheiluun, Lappeenrannan teknillisen yliopiston emeritusprofessori Karl-Erik Michelsen sanoi hiljattain Helsingin Sanomissa. Michelsen kuului opetus- ja kulttuuriministeriön asettamaan asiantuntijaryhmään, joka julkisti 2022 loppuraporttinsa suomalaisen huippu-urheilun tilasta.
Pariisin olympiakisoissa ei ollut Suomesta joukkuetta jalka- tai koripalloilussa, joissa sekä nuorten että aikuisten maajoukkueissa maahanmuuttajataustaisten urheilijoiden osuus on näkyvä. HuMu ei aikoinaan raporteissaan maininnut monikulttuurisia nuoria.
Vielä on mainittava yksi yhteiskunnallinen muutos Suomessa, jonka vaikutusta urheiluun on ainakin julkisesti pohdittu hyvin vähän: miesten ja naisten polkujen eriytyminen.
Suomessa solmittujen avioliittojen määrä on pitkäaikaisessa laskussa, koulutuksen segregaatio sukupuolen mukaan on erittäin jyrkkää ja äänestäminen vaaleissa eriytyy sukupuolittain.
Samansuuntaista kehitystä näkyy myös urheilussa. Lämsä kertoo KiHun keräämistä mutta vielä julkaisemattomista tiedoista, joissa vertaillaan lajiliittojen valtionapuhakemuksissaan ilmoittamia lisenssimääriä. Alle 12-vuotiaiden poikien urheilulisensseistä 78 prosenttia oli neljästätoista joukkuepalloilulajista, kun samanikäisillä tytöillä osuus oli 35 prosenttia.
Suomen Pariisin lähettämässä olympiajoukkueessa naisia oli enemmistö, 34 urheilijaa 57:stä. Joukkueen 25 yleisurheilijasta 18 oli naisia.