Ju­ma­lan sa­naa kyl­ve­tään maa­il­mas­sa ja Luo­ja on an­ta­nut meil­le ih­mi­sil­le suu­ren lah­jan, va­lin­nan­va­pau­den, jon­ka avul­la voim­me ot­taa sa­nan vas­taan. Ju­ma­la ei siis lah­joi­ta meil­le vain it­se evan­ke­liu­mia, vaan jopa voi­man sen vas­taa­not­ta­mi­seen. Ju­ma­la ve­tää mei­tä puo­leen­sa rak­kau­den si­tein (Hoos. 11:4), tuon rak­kau­den, joka täy­del­li­syy­des­sään tuli ih­mis­kun­nan tie­toon Gol­ga­tan ris­til­lä. Vain täy­del­li­nen rak­kaus ja kun­nia (kirk­kaus), joka on Jee­sus, täyt­ti täy­del­li­sen kirk­kau­den eli Ju­ma­lan lain.

Kun olem­me saa­neet kuul­la ih­meel­li­ses­tä Luo­jas­ta ja Pe­las­ta­jas­ta, Ju­ma­la toi­voo, et­tä jat­kai­sim­me kuun­te­le­mis­ta us­kon tiel­lä, et­si­sim­me Hä­nen val­ta­kun­taan­sa tär­keim­pä­nä asi­a­na elä­mäs­sä (Matt. 13:11–22). Hän kyl­lä an­taa voi­man sii­hen. Hän on it­se tuo voi­ma ja oi­keus ol­la Ju­ma­lan lap­si (Joh. 1:12). Jee­suk­sen ve­ren an­si­ot lu­e­taan hy­väk­sem­me kos­mi­ses­sa oi­keus­sa­lis­sa. Hän kan­taa mei­tä har­ti­oil­laan ja li­säk­si on vie­lä voi­mam­me Py­hän Hen­gen kaut­ta, sy­dä­mes­säm­me.

Kyl­vä­jä­ver­tauk­ses­sa Jee­sus viit­taa Je­sa­jan kir­jan lu­kuun, joka kä­sit­te­lee eh­toa pe­las­tu­mi­sel­le (Matt. 13:13–15; Jes. 6). Tuo eh­to on syn­ti­syy­ten­sä (ja syn­tien­sä) tun­nus­ta­mi­nen Ju­ma­lan ää­ret­tö­män kirk­kau­den edes­sä (Jes. 6:5). Em­me ky­ke­ne pe­las­ta­maan it­se it­se­äm­me ja täyt­tä­mään Ju­ma­lan ää­re­tön­tä la­kia. Sik­si Jee­suk­sen täy­del­li­syys lu­e­taan hy­väk­sem­me (ja­keet 6–7), vaik­ka em­me sitä an­sait­se (2. Kor. 5:21), mi­kä­li va­lit­sem­me us­koa Hä­neen, joka se­kin on lah­jaa (Ef. 2:8). Ju­ma­lal­la on pal­jon lah­jo­ja, mut­ta täs­sä kak­si tär­kein­tä.

Vil­le Suu­ta­ri­nen

te­o­lo­gi­an mais­te­ri, Po­rin ad­vent­ti­seu­ra­kun­ta

Ville Suutarinen