Vellu ja Hexi avasivat ladut – Leijonien ensi karjaisuista rapakon takana puoli vuosisataa
Janne Lehikoinen / STT
Keskiviikon vastaisena yönä ylletään melkoiseen rajapyykkiin suomalaisessa jääkiekossa, kun Suomessa kiekko-oppinsa saaneiden pelaajien ensiesiintymisestä Pohjois-Amerikan ammattilaiskaukaloissa tulee kuluneeksi tasan puoli vuosisataa.
Tietä suomalaiselle ammattilaisjääkiekon menestystarinalle raivasivat ensimmäisinä Heikki Riihiranta ja Veli-Pekka Ketola, jotka aloittivat Winnipeg Jetsissä WHA-liigan pelinsä vierasottelulla Vancouver Blazersia vastaan paikallista aikaa 15. lokakuuta 1974. Suomessa kello oli ehtinyt lokakuun 16. päivän puolelle.
Yleisöä Vancouverin Pacific Coliseum -halliin oli tullut 8 399, ja he todistivat paitsi kotijoukkueen 2–6-tappiota ja ensimmäisiä suomalaisia luistimenvetoja ammattijäällä myös muuta härmäläistä kiekkohistoriaa. "Hexi" Riihiranta kirjasi ensimmäisen suomalaispisteen syöttämällä kolmannen erän alussa Norm Beaudinin maalin, ja erän 11. minuutilla Riihiranta laukoi Jetsin 6–1-osuman Blazers-vahti Don McLeodin taakse. Syöttöpisteen tuohon historialliseen maaliin sai "Vellu" Ketola.
– Enhän minä mikään maalintekijä yleensä ollut, sattui nyt vain tulemaan. Sen muistan, että ammuin siniviivalta ja meni suoraan sisään, maskia oli (McLeodin) edessä. Sen kummemmin en muista, Riihiranta, 76, toteaa vaatimattomasti.
– Hexi oli pakkina, ja Duke Asmundson oli kanssani ketjussa. Duke heitti minulle ja minä heitin Hexille, ja Hexi pisti Kohon laulamaan. Ja siellä se oli, Ketola, 76, puolestaan myhäilee viitaten ikoniseen suomalaiseen mailamerkkiin.
Ensimmäinen suomalaismaali lähti siis puolustajan mailasta ja jäi elämään kiekkohistorian ohella myös kahden tienraivaajan puheisiin.
– Hexi on siitä aina minulle vinoillut, että hänen piti ensimmäinen maali tehdä major-hokissa. No, minä siihen, ettei se nyt minullakaan niin paljon huonompi ollut, kun tuli edes syöttö kuitenkin, Ketola kertoo ja jatkaa nauraen:
– Meillä on aina ollut hyvä suhde, heitetään huulta, ja Hexi aina heittää minulle, että millainen maalintekijä sinä olet, kun hänelle tuli se eka maali..
Ketola pääsi maalin makuun Winnipegin seuraavassa ottelussa kolme päivää myöhemmin 4–0-kotivoitossa Edmonton Oilersista. Erityishohtoa osumaan tuo sen syöttäjä.
– Silloin kun Bobby Hull oli kentällä samaan aikaan, se teki itse tai syötti. Oli tosi hienoa saada se eka juuri hänen syötöstään, Ketola sanoo.
Viime vuoden tammikuussa kuollut Hull on yksi NHL:n kaikkien aikojen suurimmista tähdistä. Hänet tunnettiin ympäri kiekkoilevan maailman Suomi myöten, mutta miehen merkitys aukesi toden teolla Winnipegin suomalaiskaksikolle vasta Pohjois-Amerikan kaukaloissa. Ja niiden ulkopuolella.
– Bobby oli kova pelimies, mutta myös yhteiskunnallinen tukipylväs. Piti puheita, veti seminaareja. Ainutlaatuinen kaveri. Kun oltiin reissuilla, Hull jäi monta kertaa koneestamme, kun hänellä meni niin kauan kentällä nimmarien jakamisessa. Tuli sitten jollain muulla lennolla perässä. Hän oli lähettiläs parhaimmillaan. Ja se leveä hymy oli aina, Ketola muistelee.
– Oli kova kaveri. Teki (Jetsin kanssa) miljoonasopimuksen, ja kyllä nykymiehetkin voisivat kiittää Bobby Hullia siitä, että palkat ovat nousseet sitä vauhtia mitä ovat. Siihen asti omistajat ryösti pelaajia. Ne olivat niin onnettomia ne rahat verrattuna tähän päivään, toteaa Riihiranta.
Jetsin suomalaisten palkat eivät Hullin tienesteihin yltäneet, mutta olivat silti "siihen aikaan aikamoinen summa", kuten Ketola kuvaa.
– Ei se palkka hirvittävän iso ollut, mutta puolet enemmän kuin mitä olisi Suomessa saanut. Hyvin pärjäsi siellä, sanoo Riihirantakin.
Suomalainen Pohjois-Amerikan valloitus alkoi WHA-kaukaloissa, mutta ei huomattavasti perinteikkäämpi NHL:kään kaukana ollut. Ketola oli osaltaan ollut jo tyrkyllä suursarjaan, ja Riihiranta puolestaan oli tarjolla Boston Bruinsiin ennen Winnipegiin tuloaan. Bostonin kitsastelu ja soitot Jets-sopimuksen jo tehneeltä Ketolalta sekä Jetsin johdolta muuttivat suunnan.
– Vellu soitti minulle ja sanoi, että älä mene sinne vaan tule tänne Winnipegiin. Boston ei tarjonnut rahaa ollenkaan, vain että tule leirille ja katsotaan miten käy. Siitähän se jäi kiinni, eihän siinä olisi tarvinnut kuin mennä ekaan vaihtoon ja joku törmää ja minulta menee polvi tai olkapää, niin se on siinä sitten, Riihiranta kertoo.
– Ja sitten Winnipeg soitti pari päivää myöhemmin ja tarjosi summan, joka oli mielestäni ihan hyvä minulle. Olin silloin New Yorkissa ja sieltä lensin Winnipegiin, ja siitä se sitten alkoi.
NHL-legenda pyöri tässäkin tilanteessa kuvioissa, Riihiranta myhäilee.
– Sanoin Vellulle, etten viitsi tulla sinne, sillä kun rupean (Bostonin ikonipakin) Bobby Orrin kanssa pelaamaan, minusta tulee All Star -pakki.
Ketolaa naurattaa muisto tuosta hetkestä, josta on siitäkin saanut kuulemma kuulla myöhemmin.
– Hexi on ollut aina katkera minulle siitä, että soitin, kun hän olisi pelannut Bobby Orrin vieressä. Mutta joo, soitin Hexille ja sanoin, että nyt äkkiä tänne, täällä tarvitaan pakkeja. Juttelin (Jetsin) GM:lle ja sanoin, että Bostonissa on sellainen äijä, joka mahtuu heittämällä meidän porukkaan. Hexi tuli, teki sopparin, ja siitä se lähti. Kolme vuotta oltiin yhdessä ja oli kivaa aikaa kaiken kaikkiaan. Opettelemista siinä alussa tietty oli, mutta kaikki hoitui.
Muistoihin WHA-ajasta ovat tietysti jääneet pitkät reissut, jotka ovat nykypäivänkin NHL-ammattilaisuuden arkea.
– Sinne, tänne ja tuonne, aikaisia lähtöjä, iltamyöhäisiä lähtöjä. Samana päivänäkin matkustettiin ja pelattiin. Ja sitten oli sellaisia, että oltiin koko viikko reissussa, Ketola kuvaa.
Ketola kuitenkin muistuttaa, että 1960- ja 70-lukujen pelaajat olivat jo Suomessa tottuneet varsin rankkaan tahtiin.
– En kuitenkaan kokenut, että ne matkat siellä (Pohjois-Amerikassa) oli sillä lailla sen enempää (raskaita). Totuttiinhan me jo täällä, että painetaan bussilla Porista Ouluun viisi tuntia tai Lappeenrantaan neljä. Työpäivän päälle. Ja kun aamuyöstä takaisin ja heti kahdeksalta duuniin, ei se kauhean helppoa sekään ollut, Ketola miettii.
– Ja kun ajattelee niitä aikoja, kun ei ollut meilläkään (Porissa teko)jäätä. Illalla kymmenestä kahteentoista Tampereen jäähallissa vuoro, kotona kolmen neljän aikaan yöllä ja aamusta meni ensimmäiset äijät seiskan aikaan töihin. Mutta peli oli niin rakas, sitä vain haluttiin tehdä. Tänä päivänä kun kavereille sanottaisi, että kassi selkään ja lähdetään Tampereelle treenaan kahteentoista ja tullaan neljän aikaan kotiin, luulen että siinä olisi aika vähän lähtijöitä, porilaislegenda naurahtaa vielä.
Riihiranta ja Ketola pelasivat Winnipegissä kolme kautta ja kuittasivat myös WHA-mestaruuden, Jetsin kukistaessa keväällä 1976 finaalisarjassa legendaarisen Gordie Howen tähdittämän Houston Aerosin. Seuraavana vuonna suomalaiskaksikko kaupattiin Calgary Cowboysiin, jonne Riihiranta ei lähtenyt ja jossa Ketola pelasi 17 ottelua ja tuli sitten Riihirannan tavoin Suomeen.
Kokemus Pohjois-Amerikassa maistui.
– Selvä se. Ihan vain kokemuksena, mutta myös peliuran kannalta. Se kolme vuotta ammattilaisena näkyi selvästi pelissä, kun sieltä tuli takaisin. Ja ne kaikki, jotka tulivat sieltä pois, niin kyllä se sakki aikalailla dominoi suomalaista jääkiekkoa useamman vuoden yksilöinä, Ketola sanoo viitaten Riihirannan ja itsensä ohella myös muihin WHA-pelaajiin Pekka Rautakallioon, Lauri Monoseen, Seppo Repoon ja Juhani Tammiseen.
– Viihdyin ja tykkäsin siitä elämäntyylistä ja siitä pelistä, se oli todella mukavaa aikaa, Riihiranta vahvistaa.
Tienraivaajana olemisen merkitys valkeni täysin ehkä vasta myöhemmin.
– Totta kai näin jälkeenpäin se tuntuu paljon suuremmalta kuin silloin: olimme ensimmäisiä, jotka pelasivat major-kiekkoa. Ensimmäiset suomalaiset, onhan se huikea juttu, Ketola toteaa.
– Ollaan tavallaan ensimmäisenä niitä ropposia latuja hiihdelty ja tehty uskottavuutta sillä, että jumankauta sieltä Suomestahan tulee pelimiehiä. Oli näitä latuja hiihtämässä, tekemässä niitä vähän liukkaammaksi, että sinne on muitakin päässyt hiihtämään. Vähän niitä liukkaampia latuja kuin mitä me hiihdettiin.
