Pau­lii­na Vil­pak­ka

Suo­meen ja Po­riin vuo­den 2025 alus­sa saa­pu­neel­la ki­o­va­lai­sel­la Anas­ta­siia Ob­rot­ki­nal­la on ta­ka­naan pal­ve­lus­ta Uk­rai­nan ase­voi­mis­sa 10 vuo­den ajal­ta. Hän työs­ken­te­li ar­mei­jas­sa so­ti­las­hoi­ta­ja­na ja lää­kin­tä­teh­tä­vis­sä. Vuo­sien ai­ka­na Ob­rot­ki­na on työs­ken­nel­lyt tais­te­lu­rin­ta­mil­la ym­pä­ri maa­ta. Hän ku­vai­lee pa­him­pien pel­ko­jen­sa käy­neen to­teen sil­loin, kun sota al­koi. Sik­si hän ei enää tais­te­lus­sa tun­te­nut pel­koa. So­ti­laa­na hän tie­si mit­kä oli­vat hä­nen teh­tä­vän­sä. Hän oli val­mis myös kuo­le­maan suo­jel­lak­seen maa­taan, kiel­tään, per­het­tään, ys­tä­vi­ään ja kaik­kea, mikä on ih­mi­sel­le tär­ke­ää.

Ke­sä­kuus­sa 2023 Ob­rot­ki­nal­le syn­tyi ty­tär. Vain joi­tain päi­viä lap­sen syn­ty­män jäl­keen suur­ta iloa seu­ra­si suu­ri suru, kun Ob­rot­ki­nan hyvä ys­tä­vä, so­ti­las ni­mel­tä Dmyt­ro kuo­li tais­te­lus­sa (28.6.2023). He oli­vat pal­vel­leet ar­mei­jas­sa yh­des­sä pit­kän ai­kaa. Ys­tä­väs­tä pu­hu­mi­nen tuo kyy­ne­leet hä­nen sil­miin­sä.

Obrotkina ystävänsä Dmytron kanssa, joka kaatui taistelussa 28.6.2023. Kuva: Obrotkinan omat kuvat

Jos Ob­rot­ki­na ei oli­si äi­ti, hän tais­te­li­si Uk­rai­nan ar­mei­jas­sa edel­leen. Mut­ta elä­mä pie­nen tyt­tä­ren kans­sa pom­mien jy­li­näs­sä sai kui­ten­kin te­ke­mään pää­tök­sen läh­teä Uk­rai­nas­ta. Ob­rot­ki­na mat­kus­ti tyt­tä­ren­sä kans­sa en­sin Puo­laan, jos­ta mat­ka jat­kui vie­lä Suo­meen.

Pi­kai­seen rau­haan Uk­rai­nas­sa Ob­rot­ki­na ei us­ko, kos­ka ei näe syy­tä, mik­si sota vie­lä lop­pui­si. Hän ajat­te­lee, et­tä vaik­ka sota saa­tai­siin py­säh­ty­mään nyt, se voi­si jat­kua pian uu­del­leen. Vas­ta sit­ten, kun so­dan jat­ku­mi­sel­le ei ole enää mi­tään syy­tä, Ob­rot­ki­na voi tun­tea olon­sa rau­hal­li­sek­si. Ob­rot­ki­na us­koo Ve­nä­jän ete­ne­vän niin pit­käl­le kuin se pys­tyy. ” Uk­rai­nal­la on huo­mat­ta­vas­ti vä­hem­män in­hi­mil­li­siä re­surs­se­ja kuin Ve­nä­jäl­lä. Uk­rai­na tar­vit­see mui­den mai­den ma­te­ri­aa­lis­ta apua, ku­ten lääk­kei­tä, hy­vin säi­ly­vää muo­naa, vaat­tei­ta yn­nä muu­ta”, hän sa­noo.

Rau­han­neu­vot­te­luis­sa täy­tyy Ob­rot­ki­nan mu­kaan kuun­nel­la Uk­rai­naa. Ve­nä­jä ja Ame­rik­ka ei­vät voi päät­tää asi­as­ta kes­ke­nään. Ob­rot­ki­nan mie­les­tä rau­ha voi tul­la vas­ta sil­loin, jos Ve­nä­jä ve­täy­tyy maas­ta ko­ko­naan, ja kaik­ki mie­hi­te­tyt alu­eet luo­vu­te­taan ta­kai­sin Uk­rai­nal­le. ”Olen uk­rai­na­lai­nen ja mi­nul­la on oma maa”, hän to­te­aa. Ob­rot­ki­nan haa­ve on, et­tei Uk­rai­nas­sa oli­si enää lain­kaan ve­nä­läi­siä mie­hit­tä­jiä. ”Uk­rai­nas­sa on me­neil­lään sota, ei konf­lik­ti”, hän muis­tut­taa.

Suo­mes­sa Ob­rot­ki­nan ei tar­vit­se pe­lä­tä ra­ket­te­ja, mut­ta hän ei voi tun­tea olo­aan tur­val­li­sek­si niin kau­an kuin Ve­nä­jä on mitä on, sil­lä kos­kaan ei voi tie­tää, mitä se te­kee seu­raa­vak­si. ”Eu­roop­pa­lai­set ei­vät tie­dä, mitä sota tar­koit­taa, ja olen sitä iloi­nen. Eu­roo­pas­sa on kyl­lä kuul­tu, mitä Uk­rai­nas­sa ta­pah­tuu, mut­ta vain ne voi­vat ym­mär­tää, jot­ka ovat so­dan ko­ke­neet”, hän sa­noo.

Obrotkina yksikkönsä kanssa lähdössä puolustamaan Kharkovia vuonna 2022. Kuva: Obrotkinan omat kuvat

Vaik­kei Ob­rot­ki­na enää tais­te­le etu­lin­jas­sa, hän jat­kaa tais­te­lua in­for­maa­ti­o­ta ja­ka­mal­la. Tu­le­vai­suu­des­sa hän ha­lu­aa työs­ken­nel­lä sen eteen, et­tä maa­il­ma muis­tai­si uk­rai­na­lai­set so­ti­laat ja hei­dän uh­rauk­sen­sa, ku­ten myös hä­nen par­haan ys­tä­vän­sä. Ob­rot­ki­na pi­tää edel­leen yh­teyt­tä ar­mei­ja­to­ve­rei­hin­sa Uk­rai­nas­sa. Hei­dän ti­lan­net­taan hän ku­vai­lee to­del­la vai­ke­ak­si nyt, kun so­taa on käy­ty yh­den­tois­ta vuo­den ajan. Ruo­as­ta on pu­laa, he ovat uu­pu­nei­ta ja kär­si­vät unet­to­muu­des­ta. Kaa­tu­nei­ta on pal­jon. Aut­taak­seen ys­tä­vi­ään Ob­rot­ki­na käyn­nis­te­lee heil­le tar­vi­ke­ke­räys­tä. Lis­tal­la on mo­nen­lais­ta tar­vi­ket­ta vaat­teis­ta ki­pu­lääk­kei­siin ja pro­tei­i­ni­pa­tu­koi­hin. Ob­rot­ki­na ajat­te­lee, et­tä jos kaik­ki aut­ta­vat sen mitä voi­vat, Uk­rai­na voi voit­taa.

Uk­rai­na­lai­sis­ta pa­ko­lai­sis­ta moni on teh­nyt pää­tök­sen jää­dä Suo­meen, usein las­ten ta­kia. Mo­nel­la ei ole Uk­rai­nas­sa enää ko­ti­a­kaan, jo­hon pa­la­ta. Sen si­jaan Suo­mes­sa osa on pääs­syt jo opis­ke­le­maan tai töi­hin. Anas­ta­siia Ob­rot­ki­na puo­les­taan ha­lu­aa pa­la­ta ta­kai­sin ko­tiin­sa, kun rau­ha saa­vu­te­taan. Sitä en­nen hän ha­lu­aa opis­kel­la suo­men­kiel­tä ja odot­taa ko­vas­ti tyt­tä­ren­sä pää­syä suo­ma­lai­seen päi­vä­ko­tiin.

Äidiksi tuleminen sai Obrotkinan tekemään päätöksen lähteä Ukrainasta. Kuva: Pauliina Vilpakka

Li­sä­tie­to­ja Ob­rot­ki­nan tar­vi­ke­ke­räyk­ses­tä: vo­li­avdv@gmail.com