Mil­lai ny oi­kee al­kas, ko mel­kei ens­tiks o pak­ko san­noo, et jo maa­nan­tai­aa­mun kuul­tii peip­po­se lau­la­va, mut­tei kum­pi­ka voi­tu us­koo to­reks. No sit tiis­tai aa­mus­ti se len­si nii liki lau­laa lu­rit­taa et oli pak­ko us­koo, ko oi­kee viä näh­tii­ki se koi­vu ok­sal.

Pääl­lik­rii­vauk­se muk­kaa ele­tää ny par­hail­las vii­vai ve­tä­mi­se ai­kaa, nin­ko en­ne pruu­kat­tii san­noo. Ny ei kum­min­ka pii­saa pelk­kä vii­va, vaa oi­kee tart­tee kah­tee eri fä­ri­see pa­pe­rii täl­lät valk­kaa­mas eh­rok­kaa num­me­ro nii kun­ta- ko alu­e­vaa­leis­ki. Meki käy­tii kaup­pa­reis­sul jo pu­a­le­vii­ko ai­kaa tää kan­sa­lais­vel­vol­li­suus hoi­ta­mas ree­raa. Vois­ko en­nää lu­an­nik­kaam­mi as­ja hoi­taa? Ei! Siin al­kuu oli kylt­ti, et täst al­je­taa. Siin sit var­mis­tet­tii hen­ki­löl­li­syys ja se, et oli kort­ti fö­lis. Saa­tii kla­put ja hy­vät oor­te­lit ja ei muk­ko kop­pii. Mul­la­ki oli num­me­rot omal kla­pul, et­tei tart­te­nu en­nää si­ält kopi sei­nält var­mis­tel. Ai­ka moni o to­ren­nuk­ki et kovi pi­ä­nel prän­til ne siäl oli­ki, niät hyvä et en­na­koi tää jo ko­ton. Sit klap­pui kans seu­raa­val vir­kai­li­jal, joka löi stämp­pe­li klap­pui­hi, ha­lus kah­tee suu­rem­paa klap­puu kuit­taa­mi­se, ko es­tiks oli viä tar­kas­ta­nu se hen­ki­löl­li­syy­re. An­to pari pi­änt ku­vert­tii, joi­hi sai it­te täl­lät se ää­nes­tysk­la­pu, joho oli num­me­ros krii­van­nu ja sul­kee se. Sit vir­kai­li­ja tait­te­li se pa­pe­ri, jon­ka täl­läs se pi­ä­ne ku­ver­ti kans isom­paa, kliist­ras se kii ja an­to vi­ä­res ole­vaa pui­see uur­naa it­te pu­ro­tet­ta­vaks. Soli sit siin koko toi­mi­tus. Oi­kee ei mei­naa ym­mär­tää niit, jok­ka ei käy ää­nes­tä­mäs, vaik meil tääl Su­a­mes ää­nes­tä­mis­see o an­net­tu nii hi­a­no mah­rol­li­suus. Ei pa­ran sit niit­te, jok­ka ei ol ää­nes­tä­ny jäl­keep­päi suu­tas soit­taa.

Oli­mar muu­te jär­kik­lu­pu se val­men­ta­ja, joka nu­a­ri­so pe­li­reis­suil oli saa­nu po­jak­lo­pit tart­tuu kir­jaa kän­ny­kä si­jast. Ker­ra, ko muu­te kir­ja lu­ke­mi­se it­tel­les löy­rät saat siit iku­se kamp­raa­ti, ek­kä ol kos­kaa yk­si. Nii hyvä äi­ti, ko mul­la­ki oli, mut­tei ym­mär­tä­ny kir­jai pääl, vaa piti sil­lo ai­ka­nas lu­ke­mist lais­kot­te­lun ja mää­ki löy­si kir­jat vast oi­kees­tas iha ai­ku­sen. Kir­ja o mel­ko­ne mail­ma­ku­va av­vaa­ja ja mikä se pa­rem­mi mi­ä­le tyh­jen­tää, ko hyvä mi­a­lu­ne kir­ja.

Kult­tuu­rii o täl vii­kol ol­lu muu­ten­ki, ko oli iha pa­ri­ki te­at­te­ri-il­taa. Toi­ne Po­ris ja toi­ne Rau­mal. Kysy sis­koilt oli mel­ko­ne yl­lä­tys kaik­ki­nes ja tyk­kä­si. On­neks kum­min­ki miäs oli sam­maa ai­kaa pi­ä­nel näyt­tä­möl nau­raa kra­kot­ta­mas, kon­nei ai­na­ka nii van­ha miäs en­nää hor­moo­neist olis kor­viis kro­paut­ta­nu. Kom­mee, mel­kei pu­a­le näyt­tä­mö mit­ta­ne flyy­ke­li, pas­so ja viu­lu soi, hor­moo­nit hyr­räs, lau­lu rai­ku ja jal­laat vis­pas. Hiuk­ka rois­sii ki­ält ja liia lui­jaa näi van­hal, mut tätä päi­vää just. Kii­tos…

Rau­mal pi­ä­ni pet­ty­mys, ko py­ja­ma oli va­het­tu­nu koi­raa, mut mi­täs teet ko tau­ti jyl­lää. Ki­vast reis­sust kii­tos kum­min­ki Ko­tei pu­a­lest pop­pool ja rau­ma­lai­sil näyt­te­li­jöil! Ei muk­ko ens viik­koo…

Ul­la Lei­no

Po­ri­lai­nen mur­re­maa­ka­ri ja ko­ti­seu­tu­neu­vos